Pääsivulle Lapin vaelluksiaMuotkatunturit elokuussa 2008
Paluu Muotkalle. En saanut rauhaa ennenkuin palasin Muotkalle yksin. Aikaa oli valitettavasti hieman liian vähän, mutta hyviä muistoja tästä reissusta kertyi yllin kyllin. Tuskaa lievitti myös se, että tämä reissu päättyisi välittömään siirtymään Saariselän erämaamaisemiin toiseksi viikoksi.
Karkasin töistä torstaina puolen päivän aikaan potien hieman huonoa omaatuntoa. Ajoin Muotkan Ruoktuun yövyttyäni ensin Iissä. Muotkan Ruoktussa tapasin mukavan Hankolaisen pariskunnan, joka oli juuri saapunut tunturista. Terveisiä, oli mukava turista!
Ellet halua lukea koko juttua voit katsoa pelkästään valikoidun kuvakoosteen.
Vaelluspäiväkirja
9.8.2008 Jäegelöaivi - Tuángânuaivi - Bealdoaivvas
Lasken rinkan selastäni Jäkäläpään nuotiopaikalle, kello ei ole vielä puoltapäivääkään. Nyt jo täällä, taisi olla jotenkin kiire lähteä. Muotkan Ruoktun parkkipaikalla olin jo niin ajatuksissani, etten älynnyt tervehtiä kahta vaellukselta palaavaa kulkijaa, heiltä pyydän anteeksi jos tätä sattuisivat lukemaan.
Eilinen ilta venyi liiankin pitkään turistessa mökkinaapureiden kanssa, mutta mukavaa oli. Nyt ovat jo viimeiset krapulan jäänteet häipyneet tunturituuleen ja inhat sivistyksen tavat saavat jäädä toistaiseksi, mitä nyt ehkä pienet kopsut ennen nukkumaanmenoa rankan päivän päätteeksi. Lämpötila on kesävaellukselle optimi, ei yhtäkään selkärangatonta ja aurinko paistaa. En tahdo uskoa, että tälläista on olemassa, kyllä on nautinto aloittaa kävely näissä olosuhteissa. Enää hieman nousua ylös Jäkäläpään rinnettä, sitten pääsen paljakkaan - odotan sitä, silmät avautuvat ja katse siirtyy kauas.
Aurinko menee pilveen Jäkäläpään huippua kiivetessäni, mutta tulee uudelleen esiin kun laskeudun läntistä rinnettä alas. Masentunut kapustarinta viheltää. Jätän lopulta polun ja silloin erämaa ympäröi minut täysin. Kuljen hämmentyneenä rauhasta ja maisemasta aivan hiljaa, katsellen ja kuunnellen. Tuttuja maisemia, jotka näyttävät hieman erilaisilta loppujenkin lumien sulettua. Hanhipään sola on oudon oloinen puraisu, kuin hampaan jälki tunturissa ja Tuángânuaivin kivikko on jylhempi kuin muistin. Toisaalta yksin asiat kokee aina jotenkin voimakkaammin, joten vakuutun siitä, että maisemat ovat pitkälti samat kuin heinäkuussa. Näille main jäimme viime kerralla yöksi, nyt pitäisi päästä hieman pitemmälle.
Istun pitkään auringonpaisteessa rinkkaan nojaten, ihmettelen hiljaisuutta, torkahdan. Sitten saan pirullisen ajatuksen ottaa kännykällä kuvan ja lähettää sen työkavereille. Kiusa se on pienikin kiusa. Kenttää on ja kuva lähtee. Työn iloa!
Heräilen, hiipparoin hiljakseni Tuángânuaivin järven eteläpäähän, sitten kivistä solaa pitkin Bealdoaivvaksen lammelle. Tähän on jo aika jäädä. Onpas hiljaista, linnutkaan eivät enää tähän aikaan laula, olikohan se Jäkäläpään kapustarinta kesän viimeinen.
En löydä hyvää teltanpaikkaa tai sitten olen vain kranttu. Lammelta virtaava puro kulkee suuren osan matkasta kivikon sisällä, kyllä on arsyttävää. Maastokin näyttää joka paikasta epätasaiselta. Herätys, ei sinun tarvitse etsiä kuin tasainen paikka yhdelle selälle! Telttani on valtava yksinvaeltajalle, mutta koska vanha kupolini painaa saman verran kuin Fjällräven Akka, ei valinta ollut vaikea. Ensi kesäksi täytyy tutkia jos budjetti riittäisi sooloteltan ostoon. Tällä vaelluksella teltassa riittää tilaa, eikä tarvitse ihmetellä mihin tavarat laitetaan.
Pudotan viimein rinkan selästäni paikkaan jossa puro muodostaa pienen lammikon: hyvä peseytymispaikka.
Päivän vaellus oli parhaita koskaan. Ilma ei voisi olla parempi: kevyt tuuli, 10 astetta, ei hyttysiä, aurinko paistaa. Tämä oli puhdasta kävelemisen riemua, järjetön vapauden tunne, yksin. Mutta hiljaisuus, en osaa kuulla, on outoa.
Tekisi mieli puhua, mutta toisaalta ei ole mitään sanottavaa. Varmaan totun, vaikka nyt huomaankin, että edellisestä pitemmästä yksinvaelluksesta on kulunut jo 5 v aikaa. Hiljaisuus. Kuuntelen radiota: Venäjä ja Georgia ovat sodassa. Ei hyvä.
Nukahdan sapuskan jälkeen avoimeen telttaan, mutta kylmenevä ilta herättää minut. Pieni alakulo valtaa mielen, hiljaisuus syvenee, varjot venyvät pitkiksi. Suljen teltan ja nukahdan lopulta.
10.8.2008 Honkavuomilta etelään ja palava pensas
Auringon herättäessä oudot sumupilvet vyöryvät tunturin rinnettä etelään kuin maito ja peittävät auringon, tulee taas kylmä. Sitten pilvet lakoontuvat ja repeävät koskettaessaan tunturin huippua ja aurinko pääsee kuultamaan läpi voittaen taistelun.
On tyyni. Jos hyttysiä alkaisi laskelle yksitellen, ei siinä hommassa tulisi kiire. Teltta on hieman kostea, mutta en jää odottelemaan sen kuivumista vaan puran leirin aamupalan syötyäni.
Hiiviskelen hiljakseen Bealdoaivvaksen pienemmän huipun ympäri Honkavuomille. Alemman Honkavuoman ylitys on helppo, kenkiä ei tarvitse riisua.
Joku on sotkenut törkeästi. Kookkaan männyn juurella on suurelle alalle levinnyt kaatopaikka. Ruosteisia kaljatölkkejä (muistatteko vielä ajan kun tölkit olivat teräspeltiä), tynnyri, viinapulloja. Tekisi mieli siivota, mutta kiirehdin pois ylös paljakkaan. Vain muutaman sivummalle heitetyn lasipullon kannan männyn juurelle, siihen suurimpaan kasaan.
En ole aivan varma, mutta luulen etelässä siintävän ison tunturin olevan Koarvikozza. Sinnekin matkani suuntaisin jossain vaiheessa, mutta nyt menisin enemmän länteen, Piekanaäytsin suuntaan. Seuraisin tuntureita yrittäen pysyä paljakassa mahdollisimman paljon.
Pidän taukoa avotunturin ja metsän reunassa, nukahdan hetkeksi. Unien jälkeen kone ei käynnisty, mutta polvet jäykkänä jatkan matkaa joka on taittunut tänään todella hitaasti. Kiipeän tunturiin, laskeudun kiviselle lammelle, nousen jälleen, Piäldu-uáivin mahtava profiili kasvaa idässä.
Kävelen huolettomasti, ylimalkaiseen suuntaan, pitäen huolen vain siitä, että Piekanaäytsi lähenee riittävällä tahdilla. Valitsen aina tunturiylängön kulkureitiksi kun se on mahdollista, kiirettä ei ole, ainakaan vielä. Jossain vaiheessa minun pitäisi alkaa katsella paluumatkalle kellontarkkaa reittiä, koska kun JL saapuu Ivalon lentoasemalle, täytyy minunkin olla silloin siellä valmiina siirtymään Saariselän maisemiin.
Tekisi mieli jo pysähtyä iltapäivän alkaessa ehtiä pitkälle, mutta teen kuitenkin lounaan puron varressa ja jatkan matkaa täysin vatsoin. Rinne menosuuntaan näyttää jyrkältä niinkuin aina, mutta puhkun kahden huipun välistä ja laskeudun toiselle puolelle kahden lammen rantaan. Vain toinen on merkitty karttaan. Hmm. Yleensä tamä saattaisi merkitä sitä, että en ole kartalla vaan "eksyksissä", mutta Piäldu-uáivin huippu kertoo toista. Uusi nousu seuraavalle huipulle. Nyt alan olla jo melkoisen puhki ja leiripaikka olisi tervetullut. Kävelen tasaista tunturiylänköä ja eteeni aukeaa mahtava näköala soiden ja tuntureiden rajoittamaan laaksoon.
Kiikaroin maastoa minikiikarilla, jota olen tänä kesänä ensimmäisen kerran pitänyt mukana. Katseeni kiinnittyy laaksossa johonkin epämääräisen kiinnostavaan. Vaikea sanoa mitä se on, mutta vettä, vihreää kasvillisuutta on ja alue eroaa ympäristöstään selvästi. Heti tulee mieleen keidas tai jopa "paratiisi". Epäilen kuitenkin, että kyseessä on pari soista lampea enkä ole kovin toiveikas, mutta päätän kuitenkin käydä katsomassa.
Näen kaukaa tunturikoivuja ja jotain muuta. Katajia? Vettä ainakin on useammassa kohtaa ja keidasmainen vaikutelma vahvistuu. Jotain, jota Lapissa ei yleensä odottaisi näkevänsä. Ristin paikan toiveikkaasti "Paratiisilähteeksi", vaikka pelkäänkin sen olevan todellisuudessä pelkän mutakuopan. Kävelen lähemmäksi, epätodellinen näky voimistuu. Mitä helvet...?
Sitten säpsähdän. Kivillä reunustettu uima-allas, hoidettu nurmikko. Altaan vasemmassa laidassa, koivun alla, on patsas joka onkii altaasta; munkinkaapuinen puutarhatonttu.
Aivoni pysähtyvät loputtomaksi hetkeksi, sitten näky hajoaa.
Näen vesikuopan, jossa vesi on hieman laskenut muodostaen keinotekoisen näköisen reunuksen sekä käppyräisen koivunkannon. Aivan upea paikka, ilman näkyjäkin.
Vieläkin hölmistyneenä upeasta ilmestyksestä jatkan kumpareen taakse; Lisää ihmeitä. Jos tuo oli Paratiisilähde niin olkoon tämä sitten vaikka Paratiisilampi.
Telttapaikkoja on kuin leirintäalueella, mutta jotenkin tuntuu, että ei tänne saa jäädä. En ole vähimmässäkään määrin taikauskoinen, mutta ihminen on altis näille tuntemuksille, halusi hän tai ei. Lammella asustaa yksinäinen tavi, joka lehahtaa lentoon häiriintyneenä. En näe poikasia ja kun tavi jonkin ajan kuluttua palaa lammen toiseen päähän en usko olevani likaa vaivaksi ja laitan teltan Paratiisilammen rantaan, sopivan tuuliselle paikalle.
Paratiisilähteen pohjasta nouse kuplia, jotka viittaavat eloperäisen aineen hajoamiseen, joten en ota vettä sen paremmin lähteestä kuin lammestakaan, vaan lampeen kumpareen alta virtaavasta kirkasvetisestä purosta. Täydellinen paikka.
Voin vakuuttaa, että en ole koskaan nähnyt montaa viehättävämpää paikkaa luonnossa liikkuessani. Fyysinen väsymys, helpotus leirin löytymisestä ja yksinvaeltamisen psyykkinen tila voi tietysti vääristää arvostelukykyäni, mutta ainakin tällä hetkellä olen vakuuttunut, että mitään tällaista en tule montaa kertaa elämässäni kokemaan. Jos joskus vaelluksella epäilys iskee ja koko homman mielekkyyttä alkaa epäillä, niin nyt ei ole se hetki; tällä hetkellä tiedän miksi vaellan. Alkaa sataa ripotella, täydellinen ajoitus koska leiri on valmis.
Sade loppuu illalla. Olen väsynyt, mutta haahuilen silti sandaaleissani valokuvailemaan. Yritän keskittyä, mutta ei näistä otoksista oikein mitään tahdo tulla. Illan hämärtyessä huomaan, että jalusta olisi aivan pakollinen. Pahus sitä lisäpainoa!
Luovutan valokuvauksen ja vetäydyn nukkumaan, koska olen hyvin väsynyt.
11.8.2008 Piekanaäytsi ja nuotioilta
Satu Mäkelä-Nummela ampuu kultaa Pekingissä, kas vain. En hirveästi piittaa huippu-urheilusta ja olin ajatellut, että kisat saavat jäädä minulta seuraamatta, mutta hyvältähän tuota tuntui kuunnella.
Tuuli on voimistunut ja kääntynyt takasin kaakkoon, sadepilvet ovat poissa ja on puolipilvinen, hieno ilma. Kuuntelen lisää olympialähetystä, koska ei hyvittaisi vielä lähteä liikkeelle. Sitten käyn kuitenkin aamukävelyllä ja polte tunturiin palaa. Katselen karttaa. Tänään nousen tunturiin ja yritän pysyä korkeuskäyrällä niin kauan kuin se on mahdollista vaikka tulisi pitkiäkin kiertoteitä. Joskus tehdään näin, toisinaan taas mennään tunturista laaksoon ja takaisin tunturiin. Tämmönen se on tämä tunturivaelluksen filosofia.
Mäkärät ovat nyt löytäneet minut, mutta mitään tietoa varsinaisesta räkästä ei ole enkä edes harkitse myrkyn tai verkon käyttöä. Itse asiassa offia ei ole edes mukana tällä kertaa, kun en sitä heinäkuussakaan tullut käyttäneeksi.
Suuntaan lopulta lounaaseen, heti kun saan teltan purettua, kohti Piekanaäytsiä ja retken käännekohtaa.
Kävelen korkeuskäyriä pitkälle iltapäivään helpossa paljakassa nauttien kävelyn keveydestä. Tämä on sitä oikeaa vaellusta, ei mitään kiirettä minnekään, sitä kunhan vaan kävelee niin kaikki on hyvin.
Lopulta korkeuskäyriltä on poistuttava ja alettava ylittämään laaksoja. Olisi jo lounaan aika, mutta ei vieläkään vettä. Tämähän näissä tunturireiteissä on, että vettä saa joskus etsiä koska paljoa ei viitsisi kantaa mukanaankaan. Turvaudun siis suklaapatukkaan jaksaakseni vielä seuraavaan laaksoon, josta pitäisi jo vettä löytyä.
Maasto tasoittuu ja muuttuu koivikoksi, maaruskan merkkejäkin on siellä täällä. Suuntaan jyrkähköltä ja hiekkarinteiseltä näyttävän jokilaakson suuntaan.
Ilmeisesti jääkausi on jättänyt täällä jälkeensä paljon rikkonaisia uomia. Näiden tarkkaa syntymekanistia en tiedä, täytyy tarkistaa kunhan pääsen kotiin. No, vettä on ainakin löytynyt ja näköala on upea. Tähän aikaan vuodesta tunturikoivut hohtavat auringonpaisteessa hopeisina.
En olekaan nälkäinen suklaan syönnin jäljiltä, joten jatkan matkaa ja teen lounaan vasta Piekanaäytsiltä pohjoiseen olevan jyrkänteen purolla. Käyn jyrkänteellä kuvaamassa ilman rinkkaa, lisää jääkauden jälkiä.
Päivä on ollut pitkä ja jonnekin Piekanaäytsin tienoille pitää vielä jaksaa, mutta en ole huolissani koska olo on aivan uskomattoman hyvä.
Piekanaäytsille saavuttuani fiilis vain paranee. En kuitenkaan halua jäädä vanhan postipolun lähelle yöksi ohikulkijoiden pelossa, joten käännyn Koarvikozzan suuntaan ja kävelen jonkin matkaa kohti laaksossa virtaavaa jokea.
Joen töyräällä on kaksi nuotiopaikkaa vierekkäin. Kumpikohan noista nyt on se joka ei jollekin kelvannut?
Käyn oikein kunnon pesulla ja pyykillä. Kynsituletkin tänään tekisin ja polttaisin kaikki palavat roskat pois. Muutamat lakoniset hyttyset yrittävät pilata tunnelmaa, mutta eivät onnistu. Hyvin taittui matka tänään, taisipa tulla peräti 15 km kuudessa tunnissa, vaikka pitkiä taukojakin makailin. Täytyy tarkistaa kartasta jossain vaiheessa. Huomenna jatkan Koarvikozzan yli Peltojärven suuntaan. Tuskin nousen korkeimmalle huipulle, laiska kun olen, mutta kuitenkin hyvät näköalat pitäisi olla tiedossa. Toivotaan, että jaksaa ilmoja pidellä. Säätiedotus oli epämääräinen, mutta ymmärsin etelästä lähestyvän sadealueen. Toivottavasti ei kuitenkaan.
Puolimatkan masennus meinasi iskeä, mutta sain kuin sainkin sen lannistettua. Olin nimittain jo vähällä tänään oikaista lyhyempää reittiä Peltojärvelle, mutta sain lopulta itseni kävelemään oikeaan suuntaan. Miksiköhän se kiire kotiin aina iskee, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Rengasreiteillä ilmiö näyttää olevan kaikkein pahin. Tällä kertaa minulla on kuitenkin selkeä aikataulu, koska vaelluksen toinen osa tapahtuu Saariselän maisemissa ja minun täytyy olla hakemassa JL:ää Ivalosta sovittuna aikana. Siihen asti siis, on tällä reissulla viihdyttävä.
Laitan sitten illan vilakalla roskanuotion ja pienet kynsitulet pimenevään iltaan ja katselen auringon painumista Piekanaäytsin taakse. On se mukava tässä istuskella. En yleensä polttele nuotioita jos ei ole kylmä tai kalanpaisto kyseessä, mutta jos nyt tämän kerrän pari ylimääräistä oksaa laitan, kun valmis tulipaikkakin on. Vähän harmittaa tämä kivikehien vieri viereen rakentelu. Miksi tässäkin on kaksi vierekkäin? No, jos kehä on kerran tehty ja nuotiopaikka vakiintunut siinä minäkin roskatulet poltan, mutta itse en kivikehiä enää nykyään rakentele, aiemmassa elämässä myönnän siihen syyllistyneeni.
Yritän kuunnella radiota, mutta paristot ovat ilmeisesti lopussa, eikä varaparistoja ole. No, sitten ei kuunnella.
12.8.2008 Sumussa Koarvikozzalle ja Vuomajoelle
Pilvistä ja sumuista, tihkuttaa. Olo on hieman masentunut, jostain syystä, sateesta tai sitten on muuten vaan puolimatkan depressio päällä. Radio toimii kun pitää volyymit hyvin hiljaisella ja painaa sen korvaa vasten. Patterit siis melkein loppu. Pähkäilen aikataulua: JL on haettava lauantaina keskipäivällä Ivalosta ja olisi se melkoinen revohka laittaa rinkka ja itsensä kuntoon uutta kierrosta varten saman tien. Mitenköhän tuo onnistuu?
Paksu sumu peittää tunturin. Pitääkö reittiä muuttaa? Tihkuttaa, ei vielä huvita nousta.
Lopulta lähtöä on pakko alkaa tekemään. Koarvikozzan huippu on kadonnut jo kokonaan näkyvistä. En usko, että huiputus on järkevää tässä säässä, koska näkyvyyys on joka tapauksessa nolla, mutta siihen suuntaan aioin lähteä. Valitsen kuitenkin alkuperäistä suunnitelmaa matalamman reitin.
Tihku loppuu, ja vaaralle noustuani näen huipun olevan sankassa sumussa, joten kiipeäminen ei ole järkevää koska näköaloja ei tänään ole. Huiputan kuitenkin Koarvikozzan viereisen pienen tunturin ikäänkuin kokeeksi ja asian varmennukseksi.
Joo, sumua on ja näkyvyyttä ei juuri ollenkaan, joten näköala jää haaveeksi. Tänään harjoitellaan siis kompassisuunnistusta. Mikäs siinä, en olekaan vielä ottanut kapinetta esille tällä reissulla, otan siis suunnan Koarvikozzalle. Rinnettä laskeutuessani sumu hälvenee hieman ja näen laaksossa jääkauden jättämät uurteet.
Ohitan Koarvikozzan sen alarinnettä seuraten ja kivikoita kierrellen kunnes tulen taas Tirron postipolulle. Kiipean vastakkaisen tunturin rinnettä. Tunturin laki on kivinen selänne, jonka panin merkille jo tulomatkalla toiselta puolelta. Pidän takoa rinteessä. Ihan mukava vaelluspäivä tästäkin tuli kaikesta huolimatta, varsinkin kun ei ole kiire. Minulla on 3 päivää aikaa kävellä Muotkan Ruoktuun, joten ei ole syytä juosta, täytyy yrittää välttää vaaniva kotiinpaluukiire. Tosin jos ilma muuttuu kokonaan sateiseksi menee hommasta maku ja kotijuoksu helposti alkaa.
Nyt alkaakin jo sataa ripsiä. Kamera kaipaisi suojaa joten on kai aika laittaa sadetakki päälle. En kuitenkaan halua tehdä sitä ennenkuin on aivan pakko.
Illan suussa tulen Vuomajoelle, vähän hankalan loppumatkan päätteeksi. Vuomajoelle johtavan sivupuron jokilaakso oli varsin hankalaa ja ryteikköistä maastoa ja laskeuduin alas liian ahneesti joutuen lopulta kapuaamaan takaisin ylös. Kaksi kaunista piekanaa viihdytti minua matkalla, mutta valitettavasti en saanut kunnollisia kuvia, koska en viitsinyt kaivaa pitempää objektiivia rinkastani. Vaaleita lintuja, olisivatko nuoria yksilöitä? Löysin laaksosta myös sulan, jonka arvelen kuuluvan piekanalle, tosin en voi olla varma.
Pudotan rinkan tasaiselle paikalle korkealle joen törmälle. Jälleen löytyy valmis nuotiopaikka, näitähän Muotkalla piisaa. Jään tähän, jo riittää, tuskin paljoa enää jaksaisinkaan.
Nyt on hyttysiä ja mäkäriä. Polttiaisistakin on tuntoaistimuksia. Ilma on ihmeen lämmin ja ainakin tässä jokilaaksossa myös tyyni, joten mikäs tässä on istuskellessa. Ihmettelen varusteissani olevaa lamppua, jota en ole vielä käyttänyt kertaakaan ja tuskin käytänkään. Kesällä minulla ei ole lamppua mukana, mutta nyt sen otin. En ollut varma miten pimeää tulee, sillä tämä ei ole minun normaalia vaellusaikaani. Nyt huomaan, että lampun tarvetta on lähinnä vain jos haluaa lukea teltassa yön parina hämärimpänä tuntina. Pimeä täällä ei vielä elokuun puolivälissä tule.
13.8.2008 Sokkona yli Piäldu-uaivin
Nukun pitkään, tänään edessä Peltoaivin ylitys. Menen siitä yli vaikka en mitään näkisikään, näin olen päättänyt. Nousen lopulta ja otan tavoitteeksi kävellä ainakin klo 19:ään asti, ehkä jopa Lahtisen kämpälle. Ilma synkkenee entisestään.
Ylitän Vuomajoen ensimmäistä kertaa sandaaleja käyttäen. Jätin grammanviilauspuuskassa sinänsä hyvät coverbootit pois tältä matkalta ja korvasin ne keveillä leirikenkinäkin käyttämilläni sandaaleilla. Hyvinhän tuo onnistui. Parin päivän päästä olisi sama harjoitus Suomujoella.
Vaikka ilma näyttääkin synkältä, toivon sen kirkastuvan ennenkuin pääsen Peltoaiville. Toiveita onkin, koska pilvet rakoilevat nyt hieman. Mutta kun suuntaan Peltoaiville, sumu tihenee tihenemistään.
Lopulta Peltoaivia ylittäessäni näkyvyys on vain muutama kymmenen metriä.
Päätän kiertää kaikein korkeimman huipun ja kävellä viereisen huipun yli. Kompassisuunnan pitäminen on hankalaa, koska kiintopisteitä on vaikea ottaa. Yritän suunnata Peltoaivin pienemmän huipun länsireunan kivikkoon, että voisin jossain vaiheessa varmistaa sijaintini. Sumu on kuitenkin sakea. Pounikoinen maa uuvuttaa ja tekee suunnistuksen vaikeaksi: seuraa tätä korkeuskäyrää jonkin matkaa, nyt ylös rinteeseen, suunta kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, karahkalta karahkalle. Kävelen hieman liian ylös, enkä löydä karttaan merkittyä avokalliota. Päättelen olevani liikaa laella ja käännyn hieman länteen ja kävelen kunnes sumussa näkyy nukkuva lohikäärme. Tällaista erämaassa yksin vaeltaminen parhaimmillaan on.
Luulen olevani taas kartalla. Tästä on helppo lähteä laskeutumaan koilliseen, kohti Lahtista. Laskeudun Peltoaivilta kohti läheisiä järviä. Maasto muuttuu hankalammaksi ja kävely hidastuu, väsymyskin jo painaa. Kierrän lähestyvää järveä lännestä, kun vastarannalla näkyy liikettä. Ensimmäiset ihmiset tällä reissulla! Olisivatko hilloja etsimässä?
Kierrän suolle lähemmäs järven rantaa ja joudun itsekin pitämään hillansyöntitauon. Ei niitä kauheasti ole, mutta siellä täällä kuitenkin sen verran, etten malta jatkaa matkaa ennenkuin suurin osa on syöty. Kerään nyrkillisen mukaankin illan jälkiruuaksi.
Harrijärven itäpäästä lähtee polku sen verran selvästi kohti Lahtisen kämppää, että päätän seurata sitä, eikä aikaakaan, kun olen jo Peltojoen rannassa ja Lahtisen kämpän pihassa. Pieni on kämppä, valokuvista ei oikein saa käsitystä miten pieni se oikein on.
En oikeastaan aikonut jäädä tänne yöksi vaan käydä vain katsomassa, mutta koska on jo aika myöhä päätän asettua taloksi. Ketään tuskin enää tulee, ilmakin on melkoisen kehno, joten päiväretkeläisetkin lienevät jo palanneet lämmittelemään Muotkan Ruoktuun. Katson kuitenkin telttapaikan valmiiksi, jos vaikka tulee joku joka tarvitsee kämppää kipeämmin kuin minä.
Tästä on sitten 9 km taival jäljellä; 3 tuntia huomenaamulla, jos pistän rivakasti jälkaa toisen eteen. On paljon tekemistä, sillä on pyykättävä ja pakattava reppu uudelleen Saariselkään varten. Huh! Hirvittää koko ajatus, mutta ei tuota vielä tarvitse surra.
Teen päivällisen ja polttelen pieniä tulia Lahtisen nuotiopaikalla.
Mietin päivän suunnistusta. Vuomajoelta Peltoaivin yli nousu sumussa meni oikein hienosti. Sumu pakotti kompasisuunnistukseen, mutta se oli oikein mukava harjoitus ja sujui mallikkaasti. Sumussa täytyy tavallaan lukea tunturin maastonmuotoja ja korkeuskäyriä eri tavalla, koska näkyvyyttä ei ole: seuraa nyt korkeuskäyrää, puolen kilometrin jälkeen rinnettä koilliseen, jos maasto lähtee laskeutumaan länteen olet mennyt liian pitkälle jne. Suora kompassisuunta on hankala, koska välikiintopisteitä on vaikea ottaa. En tiedä miten taitava suunnistaja toimisi, mutta minulle itseoppineelle tämä tuntuu toimivan. Olen oikeastaan eksynyt vain kun en ole ollut huolellinen mikä tarkoittaa sitä, etten ole lukenut karttaa ja kompassia lainkaan. Tällä reissulla eksymisiä on ollut nolla, mikä on eräänlainen ihme. Toisaalta kun tarkemmin ajattelen, en ole koskaan eksynyt yksinvaelluksella, ainostaan porukassa kulkiessa. Mitä useampi kokki... tai sitten sitä vaan keskittyy yksikseen paremmin.
Ei hienoja näkymiä tänään, mutta erittäin onnistunut ja kiinnostava vaelluspäivä.
Tulistelu keskeytyy tylysti. Ilma on ollut koko päivän kostea ja taivas täysin piirteettömän harmaa. Välillä on tullut tihkua, mutta ei kovempaa sadetta. Sitten, ilman mitään varoitusta, taivas päättää pudota niskaani. Rinkka on auki ja tavarat levällään kämpän pihassa! Vaikka pidän kiirettä, melkein kaikki kamat kastuvat muutamassa sekunnissa ennenkuin saan makuupussin kämppään ja sadesuojan rinkan päälle. Litimärkänä istun sitten ihmettelemään taivaalta putoavan veden märää. Ovenraosta näen, että nuotio on jo sammunut ja sen viereen jättämäni Trangia on puolittain veden alla. No jopas nyt jotakin.
Onneksi sentään makuupussi ja varavaatteet olivat vedenpitävissä pusseissa. Onni myös oli, että olin tehnyt kaminapuut valmiiksi, eikä nyt tarvinnut muuta kun ripustaa vaatteet naulaan ja sytyttää kaminaan tuli. Hetken päästä makailen lavitsalla lämpimässä kämpässä kuunnellen kaatosadetta.
Muuta tekemistä ei ole kuin ottaa yömyssyt, kirjoittaa pari riviä päiväkirjaan ja vetäytyä unille.
14.8.2008 Jänkä tulvii
Aamulla maasto on todella märkä. Ei enää sada kaatamalla, mutta vettä tihuttaa kuitenkin.
En aikaile pakkaamisessa ja aamupalan syömisessa, vaan järjestän itseni polulle jo hyvissä ajoin kymmenen paikkeilla. Vesisade yltyy hieman. En viitsinyt laittaa kuin sadetakin, joten housut kastuvat. Epäilen myös kenkien kastuvan litimäriksi jalkoja pitkin valuvan veden vuoksi.
Kävely on vaativampaa kuin olin kuvitellut. Kaikkialta valuu sadevesipuroja ja jokainen suo on tulvillaan vettä. Joudun tekemään melkoisia kierroksia moneen otteeseen, koska muuten pitkävartisenkin vaelluskengän varret jäisivät lyhyeksi. Valokuvaus ei oikein enää onnistu, joten piilotan kameran sadetakin suojiin ja aloitan pikamarssin Muotkan Ruoktuun.
Marssi vei hieman kauemmin kuin olin ajatellut, vettä oli joka paikassa todella paljon. Reilussa kolmessa tunnissa olin Muotkan Ruoktussa. Sauna, pyykki, varusteiden tarkistus ja nukkumaan. Saariselkä odotti jo.
-- tyy, 30.8.2008
Kaksoisvaelluksen toinen osa>>
Tällä reissulla minulla oli mukana ensimmäistä kertaa neopreeninen polvituki heikommassa polvessani. Normaalisti olen käyttänyt idealsidettä tarvittaessa, mutta sen päivittäinen käyttö on hieman hankalaa. Polvituki oli vähän hiostava, mutta ei tuosta ainakaan suurempaa haittaa ollut. Tosin en tiedä oliko hyötyäkään, koska en voi tietää mitä olisi tapahtunut ilman tukea. Tärkeintä on kuitenkin, että lihakset ovat kunnossa reissulle lähtiessä ja tällä reissulla ne olivat paljon paremmassa kuosissa kuin 5 viikkoa aikaisemmin.
-- tyy 31.8.2008
