Jos liikut luonnossa, kansallispuistoissa, erämaissa tai vaikka lenkkipolulla, tämä haaste on sinulle.

Kun näet luonnossa roskia, kerää ne pois mahdollisuuksiesi mukaan ja tuo ne kansallispuistojen tai autiotupien ekopisteille tai muuten jätehuollon piiriin. Jos et voi tuoda kaikkia, tuo edes osa. Muutama roska repussasi ei paina paljon. Voit myös polttaa palavia, toisten jättämiä roskia.

Noudata itse aina roskattoman retkeilyn periaatteita.

Sano ei roskille.

Viikko erämaasta paluun jälkeen mieli on haikea. Viime vuonna tähän aikaan oli samanlainen tunne. Silloin en uskonut, että vielä kerran lähtisin erämaahan.

Tänä vuonna tilanne on toinen, sillä lomia ei enää ole ja viikko sitten päättynyt reissu oli varmuudella vuoden viimeinen. Seuraavaan vaelluksen on näillä näkymin aikaa yli puoli vuotta.

Mutta Muotkan reissu oli täydellinen vaellus. Liekö osaltaan ollut syynä vaelluksen rauhallinen ryhmi, mukana olleiden ensikertalaisten täydellisen ilhailtava sopeutuminen vaellukselle ensimmäisestä päivästä alkaen, risukeittimen ja louteen tunnelma vaiko se, että en ensimmäistä kertaa vuosiin kirjoittanut muistinpanoja sen enempää ruutuvihkoon kuin etänä tänne blogiinkaan. Se oli vapauttava kokemus.

Ei suunnitelmaa, ei tavoitteita, ei kiirettä, ei hyttysiä, ei erimielisyyksiä. Ei ongelmia. Aution teltan tapaus toi hieman lisäjännitystä seesteiseen olemiseen. Suot täynnä hilloja ja mättäät mustikoita. Tuulta ja aurinkoa, sadetta vain nimeksi.

Saavutimmeko alkuperäisen luontokokemuksen tai edes pienen vilahduksen siitä, mitä se voisi olla?

Kertomusta ei siis ainakaan toistaiseksi ole, mutta jos olemme onnekkaita, saamme ehkä myöhemmin lukea miltä vaellus näytti toisesta näkökulmasta.

—

Vaellusvuoden saldo oli kolme lyhyehköä vaellusta ja yhteensä 18 erämaayötä. Suunnitelmista jäi uupumaan ainakin yksi vaellus ja pari viikoa erämaa-aikaa, mutta aina ei voi tehdä kaikkea mitä haluaa. Ensi vuonna mennäänkin sitten ihan toiseen malliin, ainakin toivon niin.

Syyskausi lähtee käyntiin, niinkuin aina, vähän haikein mielin. Onneksi syys on mitä parhainta valokuvausaikaa. Olen laiminlyönyt tätä harrastusta viime aikoina ja on välillä hyvä muistaa, että kuvia voi ottaa muualtakin kuin Lapista.

Ja vaikka vaellukset ovat ohi tältä vuodelta, niin kyllä tässä vielä muutama telttayö lähimaastoissa kertyy ennen lumia ja miksei vielä sen jälkeenkin.

Viimeviikkoisella Muotkan reissulla totesin risukeittimen olevan poikaa. Nuotion tunnelma syntyy hyvin vähällä puumäärällä ja sapuskat valmistuvat mukavasti. Kolmen hengen reissullla meillä oli mukana Vihen loue, joka toimi keittokatoksena ja olohuoneena. Tunnelma on aivan toista luokkaa kuin kaasulla tohotettaessa.

Keittoastioina olivat Trangian 0,9l kahvipannu, joka oli hieman pieni kolmelle, mutta menetteli, sekä trangian 1,75l kattila, jossa foliosta tehty kansi. Kaasua oli mukana pieni pullo, sekä trangian kaasupoltin. Louteen kanssa kaasuvehkeitä ei olisi lainkaan tarvittu, sillä parhaimmillaan keittelimme louteen suojassa kun vettä tuli vaakasuoraan ja tuuli oli lähes myrskylukemissa.

Mutta, mutta. Yksinvaelluksen varustesetti arveluttaa. Loue tuo kiiloineen kilon lisäpainon varustukseen. Ilman louetta taas on pakko ottaa hätävaraksi kaasupoltin ja pullo, jotka eivät tosin paina kovin paljoa.

Yksi mahdollisuus olisi jättää pois teltta ja ottaa louteeseen Vihen rankinen lisäsuojaksi, mutta tuskin tyydyn tähän ratkaisuun, arvostan liikaa kunnon vaellusteltan tuomaa mukavuutta huonolla kelillä. Jos ei ole myrskyä eikä hyttysiä, on louteessa toki parempi nukkua kuin teltassa.

Varustenysväys jatkuu.

http://www.asentopaikka.fi/muotka/2010/pictures/index.html

Poluttomassa erämaassa tapaa harvoin muita retkeilijöitä tai edes jälkiä heistä. Se ei tarkoita, ettei heitä siellä olisi. Muotkalla sattui viime viikolla yksi tavallisuudesta hieman poikkeava tapahtuma.

Saavuimme suunniteltuun leiriin maanantaina 16.8. ja pystyttelimme teltat. Noin klo 19 lähdimme iltakävelylle läheiselle tunturille.

Huiputuksen jälkeen suuntasimme takaisin leiriin. Tunturilta laskeuduttaessa huomioni kiinnittyi johonkin tavallisesta poikkeavaan väriin. Aluksi se näytti ikäänkuin oranssilta kanootilta, mikä oli tietenkin pienellä erämaalammella absurdi ajatus. Kun lähestyimme kävi ilmi, että kysessä oli teltta. Luulin ensin, että joltain on nyt kupoli karannut voimakkaan tuulen mukana, mutta sitten näimme, että osa vaarnoista oli vielä kiinni maassa.

Pieni yhden hengen kupoliteltta oli toisesta suunnasta täysin näkymättömissä, koska se oli kaatunut katajapensaiden taakse. Tunturiltakin päin näin se vain, koska osa oranssia sisätelttaa oli näkyvissä. Muuten en olisi sitä lainkaan huomannut. Olimme aiemmin kävelleet vajaan 10m päästä kaatuneesta teltasta sitä huomaamatta.

Teltassa oli sisällä ilmapatja, vaahtomuovipatja, makuupussi ja vesipullo. Muistaakseni myös villasukat tms. Ihmettelimme asiaa ja spekuloimme hetken ennenkuin palasimme omaan leiriimme. Tulin myöhemmin takaisin paikalle ja pystytin teltan tukien sen vaarnat kivillä, koska tuuli edelleen mekoisesti.

Aamulla kiertelin koiran kanssa lähiympäristöä reilun tunnin ajan etsien merkkejä teltan omistajasta.

Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan teltan omistajaa ei edelleenkään näkynyt, joten totesimme parhaaksi tehdä ilmoitus hätäkeskukseen varmuuden vuoksi. Emme oikein keksineet mitään todennäköistä skenaariota, joka olisi selittänyt niin pitkän poissaolon ilman, että siihen liittyisi joku ongelma, esim. eksyminen tai loukkaantuminen. Hätäkeskus ohjasi asian Inarin poliisille, joka soitti hetken kuluttua takaisin. Kerroin tapauksen ja annoin tarkat koordinaatit. Poliisista kerrottiin, että ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi, eikä heiltä aloitettaisi vielä mitään toimenpiteitä.

Katsoin tässä vaiheessa, että asia ei ole enää meidän vastuullamme ja jatkoimme matkaa.

Teltan tarina ei onneksi jäänyt arvoitukseksi. Palattuamme erämaasta kuulimme, että teltan omistaja oli lähtenyt päiväretkelle, eikä ollut löytänyt tuulen kaatamaa telttaansa. Hän oli kävellyt koko yön Lahtisen kämpälle ja edelleen Muotkan Ruoktuun. Oli helpotus kuulla, että mitään ikävää ei ollut sattunut ja kulkija oli kunnossa.

Muotkalla on nyt erään lammen rannalla hylätty teltta ja varusteita, ellei joku ole niitä noutanut. Mieleen nouseekin nyt kysymys, pitäisikö asialle vielä tehdä jotain, esimerkiksi organisoida vapaaehtoisia noutamaan varusteet. Minulla ei ole telttansa hylänneen kulkijan yhteystietoja, mutta jos hän tai joku hänet tunteva sattuu lukemaan tätä, olisi mukava jos ottaisi yhteyttä.

Astun polulta.

Vaikka se keino ei vienytkään minua minnekään, pidätän itselläni oikeuden valita pienetkin mutkat, kompuroida oman reittini ja tuntea harhailuni seuraukset.

Naen oman reittini.

Haluan kulkea kiirehtimättä astumatta toisen jalanjälkiin, vaikka se olisikin illuusio. Haluan tuntea erämaatuulen yksin, vaikka se on sama kaikille.

Tulen perille.

Viiimein, piittaamatta kuljetusta matkasta tai saavutetuista tavoitteista. Riittää, että olin siellä.

Ironian tai sarkasmin käyttö nettikirjoittelussa on vaikeaa, se välittyy varsinkin satunnaiselle lukijalle lukijalle erittäin huonosti. Siksi ehkä se täytyisi kokonaan lopettaa. Vaikka sanotaankin, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa, tuntuu siltä, ettei ainakaan netin keskustelupalstoilla kannata yrittää harrastaa mitään kevyen kenttävittuilun tapaistakaan. Vaikka palstojen tosikot kaikkienalojaneasiantuntijat eivät heräisikään vastauslitanioineen, voi oikeasti pahoittaa jonkun mielen vaikkei olisikaan ollut tarkoitus.

Lisäksi palstakirjoittelu jättää nettiin lähes ikuisen jäljen. Kaikkein noloimmatkin kirjoitukset jäävät roikkumaan hakukoneiden epätosimaailmaan kunnes aurinko sammuu.

Omassa blogissa on helpompaa. Saa kirjoittaa mitä lystää ja epämieluisat kommentit voi jättää roikkumaan bittiavaruuten ikuisiksi ajoiksi. Vaihtoehtoisesti voi bloggaaja estää kommentoinnin kokonaan. Tämä on tietenkin pelkurimaista puskista huutelua.

Mutta se oikea asia. Päivä päivältä joutuu toteamaan saman. Vaeltajille on nykyään tärkeämpää se, että merkkivaatteet ovat sileät ja siistit ja kattilat kiiltävät kuin varsinainen luontokokemus. Sehän se tässä se varsinainen tarkoitus oli.

Nyt joku älähtää, että ei hyvä varustus luontokokemusta pilaa vaan tekee vaeltamisesta nautittavampaa. Näin tietenkin on. Mutta jos joutuu miettimään nanomillimetrin nokikerroksen vaikutusta titaanikattilan lämmönjohtavuuteen tai pohtii likaantumisen vaikutusta gorepellehousujen kestävyyteen, minä puhallan pelin poikki.

En muuten yhtään epäile, ettei jollain olisi myös se vaellusilitysrauta mukana.

Palveluntarjoajan konerikko aiheutti käyttökatkoksen eilen Asentopaikkallakin. Nyt kaikki näyttäisi jo toimivan. En tiedä enkä näe mistään onko jotain, esim viimeisiä kommentteja hävinnyt lopullisesti.  Jos näin näyttää tapahtuneen, se ei ole ollut tahallista vaan johtuu palvelinkoneen rikkoutumisesta.

Näillä näkymin näyttäisi, että kaikki on ennallaan.

Tämän blogin jutut ovat tainneet muuttua kummallisiksi. Ehkä ne ovat aina olleet kummallisia. Onkohan järkevää tai tarpeellista kirjoittaa tekofilosofista hömppää, jolla ei ole merkitystä kuin korkeintaan blogin pitäjälle itselleen.

Onko teksti, jonka jokainen ymmärtää eri tavalla, hyvä vai huono? Mikä sellaisen tarkoitus voi olla? Ainakin sen tietosisältö on vähäinen.

Viittaan tällä tietenkin edelliseen kirjoitukseeni, jonka joka ainoa kommentoija on ymmärtänyt sen eri tavalla ja jokainen täysin eri tavalla kuin mitä itse kuvittelin tarkoittavani. Nyt en enää muista mikä sen tarkoitus oli, enkä itse ymmärrä lukemaani.

Sellaisen tekstin on pakko olla todella huono.

Myös sellaisen blogin täytyy olla surkea, jossa kirjoitetaan blogista itsestään. Minulla ei tosiaankaan taida olla mitään sanomista.

—

Tavaroiden pakkaus on edelleen kesken. Aikaa kaksi päivää. Kohta stressaa. En muista, että lähteminen olisi koskaan ollut näin tuskallista. Ei sillä, etten haluaisi lähteä, mutta olen yksinkertaisesti kyllästynyt varustelistoihin!

Tarkoittaako se sitä, että olen lähtenyt liian usein? Saattaa tarkoittaa tai sitten ei, mutta siihen sisältyy vaara, etten ole kovin huolellinen ja jotain unohtuu.

Tästä voi vielä syntyä seikkailu!